Pintaliitoblogi

Max Perttula on yritteliäs kaveri.

Eilen Ykkösdokumentti esitti Jari Kokon ohjaaman dokumentin 44500 Max, joka kertoi viitasaarelaisen Max Perttulan yhden miehen unelmasta kohti kosmetiikka-alan huippua. Ensinnäkin Suomessa osataan tehdä myötähäpeädokumentteja. Imurikauppiaat, Tarmoa täynnä ja tämä edustavat sellaista dokumentarismia, jossa katsojan on välillä käännettävä pää piiloon, tungettava sukat korviin ja kieli kurkkuun.

Max Perttula on ehkä Suomen päähänpotkituin yrittäjä. Tai ainakin kosmetiikkaguru, koska sattuu olemaan ainoa sellainen tässä maassa. Mies siis pyörittää omaa yhden miehen firmaa, joka kehittää, myy ja markkinoi Perttulan aikaansaannoksia Max Joacim -brändillä. Hassuksi tilanteen tekee se, että mies asuu Viitasaarella ja tekee kaiken mahdollisen itse. Dokumentissa näytetään kuinka hieman naiivi Perttula haaveilee kamerasta zuumilla, jotta saisi parempia mainoskuvia “Miljonääri-Jussin Jennistä”. Samaan aikaan mies nauhoittelee studiossa musiikkia ja myös esitää sitä Viitasaaren toritapahtumassa otettuaan lavalla ensin huikan pillimehusta.

Tällaiselle hahmolle on helppo nauraa.

Nyt voimme ottaa sukan pois korvista ja kielen kurkusta. Unohdetaan hetkeksi miehen toilailut, murre ja musiikki. Max on kova jätkä. Vaatii nimittäin paljon hakata päätä seinää vuodesta toiseen Viitasaarella oman unelmansa ja yrittäjyytensä takia. On hienoa, että joku vielä uskoo itseensä, tuotteeseensa ja yrittäjyyteen. Tie maailman huipulle on pitkä ja kivinen. Ainakin dokumentin perusteella jäi sellainen kuva, että tuotekehittely ja tuotteet Max Joacimilla on kunnossa, mutta…

Se brändäys ja itsensä myyminen oli vain ongelma. Mutta niihän se aina on Suomessa. Ei voi kuin toivoa, että joku bisnesenkeli takoisi hieman rahaa lafkaan ja laittaisi Perttulalle järkeä päähän. Unohda sooloilu, unohda rouvat ja myy tuote maailmalle. Varsinkin kun viimeinen näistä oli se suuri haave.

Perjantaina Never mind the Copenhagen -seminaarissa Yhdysvaltojen suurlähettiläs Bruce J. Oreck muuten puhui varsin hienosti epäonnistumisesta innovaatioiden maailmassa. Moni yrittäjä on saanut kenkää perseeseen hakiessaan rahoitusta keksinnöilleen. Kannattaa esimerkiksi tutustua Chester Carlsonin tarinaan. Mutta mitä tapahtuu, kun Perttula saa ensimmäisen tuoksunsa maailmalle? Ainakin kaikki viitasaarelaiset kertovat aina uskoneensa Perttulaan. Minä uskon jo nyt.

44500 - Max nähtävissä Yle Areenalla viikon ajan.

Tämän viikon torstaina jaetaan taas Grafian järjestämässä Vuoden Huiput -gaalassa palkintoja viime vuoden parhaille kotimaisille mainonnan ja graafisen suunnittelun töille sekä tekijöille.

Oma suosikkini kilpailun loppusuoralle päässeistä töistä on äskettäin vuoden brändinrakentajana palkitun Oraksen Cubista -hanoille tehty, useassa kilpailukategoriassa jatkoon päässyt kuvasarja, jonka kubistista ilmettä on hyödynnetty myös tuoteperheen verkkosivuilla mm. palapelissä.

Gaalan jälkeen perjantaina on Design Forumissa Vuoden Huiput -näyttelyn avajaiset klo 17-20. Näyttelyssä on esillä yli 80 kilpailutyötä ja se on avoinna 3.5. asti.

Kenkien metsästys loppui viikko sitten. Tajusin viime torstaina, että mitä sitä pelleilemään, miettimään jotain uusia vaihtoehtoja, roikkumaan jonkun onnettoman ja jo lähes hääsbiin popostailin perässä. Pyh! It ain’t my thing! Kävin hakemassa lounasta ja se iski: Ymmärrys. Hain naiselliset ja sirot neljäkakkosen Supparit, eli Superstarit. Miksen mä ollut tajunnut sitä heti?! Nainen!

Suppareissa on se, että nekin vie varhaislapsuuteen. Run DMC:n ja Aeroshmithin video tuli 3. linjalla Maikki-tädin luona musateeveeltä ja Hannan nenä oli kiinni ruudussa. Koulussa isoilla pojilla, toisten isoveljillä ja niiden kavereilla oli joko purkkareita (purjehduskenkiä) tai suppareita. Kummat oli makeampia? Jossain vaiheessa oli jo ihan oookooo sisäpoliittisesti hankkia sellaiset itsellekin.

Ja onhan omalla lapsellakin mustat supparit (sillä ne pysyy todellakin paremman näköisenä mustana) ja nk. Pulu-pukeutuminenhan on just äitien ja tytärien juttu! Sekin oli unohtua.

Kaiken lisäksi satuimme näkemään teeveestä Ykkösdokumentin Adidaksen ja Puman vastakkainasettelusta. Greisiä ja kiinnostavaa. Ostaako Adin kengät vaiko Rudin kengät? Hmmmm. Noh, mä olen käynyt Rudia, niin mä käytän Adeja. Sisäinen rauha on kaikin puolin siis saavutettu.

Forumissa (Helsingissä siis) on etenkin (käsittääkseni) nuorisolle suunnattu kauppa: Back Street. Se on siellä ylhäällä, Kukontorille vievän käytävän varrella. Se on erään vanhan opettajani tytären kauppa, bai tö vei.

Noh, kävelin siitä ohi ja kohta bongasin haukan katseellani lasivitriinissä ko. kaupan mainoksen: “PLO-kesähuivit 10 euroa”. Mahtavaa! Olemme jo niin sinut 11.9.-jälkeisten kuvioiden ja “uusien” ilmiöiden kanssa, että ei yksin vanhakunnon punkkariterroristi-huivista ole tullut valtavirtaa ja niitä myytiin kuin siimaa Onlyssäkin pari vuotta takaperin, niin nyt PLO-termi on tosi jees kesähuivin kanssa.

Ensi kesänä sitten PLO-kesähattuja ja muita tuotteita. Tosin PLO-pipo on ajankohtainen jo talvella. Ja joidenkin mielestä Häkkisen Pertsan ja allekirjoittaneen terroristin kevätmuoti-katsaus olisi ollut huonoa huumoria. Sehän olisi nyt jo ihan last season.

On keskipäivä ja paikalliseen lounasravintolaan virtaa väkeä kerroksista ja kortteleista jonoksi asti. Omistajien on helppo hymyillä, vaikka keittiössä hiki virtaakin. Lähistöllä on useita kilpailijoita, vaikka osa niistä onkin jo ehtinyt laittaa lapun luukulle. Salaisuus hyvässä lounaspaikassa löytyy muustakin kuin ruuan mausta. Itse asiassa menestyvä lounasravitola pyörii kuin markkinatalous mikrokoossa. Amerikkalaisen oppikirjan mukaisesti hyvää lounasravintolakokemusta voi tutkiskella AIDA-teorian (attention, interest, desire, acton) avulla.

A) Jalkaudu (sijainti)

Hyvä lounasravitola jalkautuu sinne mistä kuluttajat löytyvät. Aina paras paikka ei ole seksikäs keskustakortteli, vaan nälkäisiä lounastajia löytyy myös edullisista työpaikkakeskittymistä esimerkiksi kehän varsilta. Tärkeintä on olla keskellä ja sisällä. Hyvällä sijainnilla kilpailijoina pyörivät ainoastaan taukotilojen mikroalustat ja satunnaiset pitsalähetit.

Varo luottamasta sokeasti vain hyvään liikepaikaan!

I) Brändää (nimi)

Hyvä nimi on sellainen, joka on helppo sovittaa kello 11:55 kuultavaan lausahdukseen: “Hei, lähdetäänkö x:ään….”. Jos x on lounaan sijasta ravintolan nimi, on lounasyrittäjä tehnyt jotain oikein. Hyvä nimi kertoo paikan olevan lounasravintola. Bränditietoisin lounaspaikka on tietysti Allun Grilli, joka ymmärsi ajoissa pienen vantaalaispojan media-arvon. Pitkäaikainen sijoitus toi omansa takaisin tosin vasta 20 vuoden päästä, kun Häkkinen ajoi maailmanmestariksi.

Varo ilmiselviä kliseitä ja halpaa huumoria!

D) Markkinointimateriaali (lounaslista)

Jokaisella itseäänkunnioittavalla lounaspaikalla on lounaslista. Tärkeää on, että sen jakelu kohdistetaan alueelle erityisen tehokkaasti. Hyvä lounaslista on markkinointiviestintää parhaimillaan: yksinkerainen viesti ilman ainuttakaan adjektiivia. Todellinen markkinamies lähettää viikkolistan maanantaisin myös sähköpostiin.

Varo selitämästä ja hienoilemasta. Jauhelihakeitto on listalla jauhelihakeitto!

A) Individualismi on in (buffet)

Menestyvät brändit ovat viime vuosina panostaneen pimppaukseen ja customointiin. Nuori sukupolvi haluaa olla omaperäinen ja panostaa asuntojen sisustukseen sekä omaan ulkonäköön. Lounasravintolat ymmärsivät tämän trendin jo vuosia sitten. Sen nimi on buffetpöytä. Vain harmaaseen massaan sulautuva mattimeikäläinen tilaa wienerleikkeen.

Varo pursuilemista!

S) Maistu ja palvele (se vika s)

Nykyisin aida-käsitteeseen lisätään vielä s (satisfaction). Lounasyrittäjälle se tarkoittaa palvelulupauksen lunastamista. Ruuan pitää maistua ja palvelun pelata. Lounaspaikassa ei saa ASPA:n jono venyä ja palautteen voi lukea suoraan ihmisten kasvoilta ja ruuantähteiden määrästä. Menestyvä lounasyrittäjä elää nimittäin kanta-asiakkaista. Menetetyn asiakkaan uudelleenlämmittäminen maksaa 25 kertaa enemmän kuin uuden saaminen. Nykyisillä lounassetelihinnoilla se tekee äkkiä yli 200e.

Varo imelää käytöstä!

Kirjoittaja on entinen täyspäiväinen mainosmies, joka tykkää hyvästä palvelusta, markkinoinviestinnästä ja ennen kaikkea ruuasta.

Helsinkiin avautuu piakkoin mm. Puman ja Tiger of Swedenin konseptiliikkeet. Tiikeri rantautuu Kämp Galleriaan. Pumasta ei ole vielä tietoa. Pikkuhiljaa vaatebrändit avaavat siis omia liikeitään myös Suomeen. Ei mennytkään kuin 10 vuotta siitä, kun Tukholmassa tapahtui samoin.

Omat merkkimme, kuten Marimekko, on Helsingissä hyvin esillä, mutta lisää kaivataan. Oliko Levi’s kauppa City-käytävässä Suomen ensimmäinen brändimyymälä vai muistatko muita 80-luvulta?