Pintaliitoblogi

Joskus vuosia sitten olin Tukholmassa jossain pienessä kirjakaupassa ja törmäsin Monty Pythonin jäsenien elämästä ja ryhmän eri vaiheista kertovaan teokseen The Python’s Autobiography by the Pythons. Se vaikutti hilpeältä ja tekijöidensä näköiseltä teokselta. Ihmettelin jo silloin, miksi kirjaa ei ole suomennettu. No nyt on, ja se on ihan loistava, pesee hauskuudessaan ja röyhkeydessään monet muistelmateokset, eikä silti ole pelkkää hassuttelua. Älykäs ja leppoisa teos siis, kuten tältä ryhmältä voi odottaakin. Tässä vielä oma suosikkisketsini poppoolta: Filosofien jalkapallo-ottelu.

Ladyhawken uusin on nimeltään My Delirium, ja sen akvarellimaisen videon on ohjannut Frater.

Kylie Minoguen The One on aivan toisesta maailmasta: videon 20-lukua henkivät grafiikat ovat huikaisevan hienot.

Tänä aamuna, kun ihailin naapurinmiehen pyöräilytyyliä, muistin taas seikan, joka on herättänyt valtavan määrän kysymyksiä tämän lyhyen elämäni aikana. Voisiko joku mieshenkilö kertoa nyt minulle, miksi miesten pitää vääntää pyörästään pienin mahdollinen vaihde päälle ja sutkuttaa helkamaansa hulluna sillä tuloksella, että pääsee eteenpäin 10 metriä minuutissa? Siis MIKSI? 

Empiirisessä tutkimuksessani olen huomannut, että vain miehet harrastavat tätä toimintaa. Siis miehet, joita monesti pidetään toiminnan ihmisinä ja suoraviivaisia suorittajia. Miehille tuollainen on ääliöpyöräily on siis varsin ristiriitaista toimintaa. Ja silti näen lähes joka päivä miehen, joka polkee pyöräänsä vaan ei pääse eteenpäin.

Ja se jos mikä näyttää idiootilta.

Ensimmäisestä levystä lähtien The Streetsissä on minusta ollut jotain tosi viehättävää. Mike Skinnerin sanailu on maanläheisen näppärää ja biisien rosoinen tuotanto on virkistävää, ei kaiken tarvitse olla niin kliinistä. Tosin uuden videon idea on parempi kuin toteutus, olisihan tästä hienommankin saanut:

Ehhehhee, enpäs ole ikinä huomannutkaan, kuinka idiootin mallisessa kunnassa asun. No katsokaa nyt itse vaikka.

Viikonloppu on sujunut hyvinkin raittiisti - ainakin jos puhutaan ilmasta. Pitkästä aikaa on tullut oltua ulkona oikein kunnolla. Lauantaina teimme Marinadin kanssa mukavan kävelylenkin ja ajoimme hissillä mm. Stadikan torniin, jossa puhuri painoi hiukset silmille oikein kunnolla. Tänään taas kävin ottamassa luonnolta rangaistuksen Suomenlinnan eteläkärjessä. Myrsky oli melkoinen ja minä litimärkä.

Muutenkin tuli nähtyä paljon kavereita viikonlopun aikana. Pitkästä aikaa linkitetään muihin bloggaajiin, eli Marinadin lisäksi näin myös Jannea ja Visukinttua. Harmi, että väsy tuli silmään ennen juttujen loppumista. Ensi kerralla sitten paremmalla ajalla. Niin, ja perjantai meni rattoisasti Puuron kanssa.

Tällaista haircuttia tällä kertaa. Loppupäivä meneekin sitten töiden parissa.

“Viimeinen silaus…”

Animaatiokollektiivi Tuhru järjestää varsinaisen vallankumouksen ensi tiistaina 28.10. Turussa Samppalinnanmäellä. Sinne siis, kaikki kykenevät!

Kun huomaat, että olet jo yhdistänyt työpöytäsi paperiliittimet 10 metriä pitkäksi ketjuksi, katsonut kaikki Youtube-videot ja haukotellut sermin takana niin, että leukoihin sattuu, kokeile tätä. Sieltä ei muuten linkkivinkit ja kuulit jutut ihan heti lopu.

Kysyivät myös minun mielipidettäni asiasta, joten vastaan… mutta lyhyesti:

Aloitan rehellisesti. En pidä vuoden luontokuvasta. Pidän toki kuvasta, se on ihan ok. Miksi sitten näin? Minulle luontokuva edustaa dokumentaarista tapaa tallentaa luontoa, maailmaa ja kaikkea siltä väliltä. Minulle luontokuva on ajatus ja illuusio siitä maailmasta, jota minun selkäni takana tapahtuu. Hyvä luontokuva kertoo siitä, mitä minä en ole koskaan nähnyt, mutta minkä haluaisin kertoa ja näyttää lapsen lapsilleni hyvässä ja pahassa.

Tämän vuoden kuva sitten. Lavastettu kuva maailmasta, jonka kohtaamme joka talvi. Kuvasta ei välity ilmastomuutos, koska siinä ei ole esitetty aikaa. Lavastettu kuva, jonka voisi ottaa kesällä, keväällä tai vaikka syksyllä. Tai sitten sattumalta talvella. Muutaman kymmenen vuoden päästä voittaja saattaa olla se, joka vielä löytää lunta.

Me kaupunkilaiset tiedämme kyllä, että parvekkeidemme alta kulkee pimeällä usein ihmisiä.

Minun vuoden luontokuvani ovat Jukka Rantasen vuoden 1986 kuva ruokeista kivellä ja Tapani Räsäsen vuoden 1991 voittokuva lauxaniidae-kärpäsestä saniaisen lehdellä. Ensimmäinen kuva on postikorttina vieläkin jossain tallessa (jouduin lunastamaan postista, koska lähettäjä oli laittanut siihen liian vähän postimerkkejä) ja jälkimmäisestä muistan jopa tarinan, jonka voittaja kertoi seuraavalla viikolla radiossa.

Luontokuvaajat (harrastajat ja ammattilaiset) tekevät tärkeää työtä dokumentoidessaan luontoa. Sellaiseksi työksi minä en laske parvekkeelta otettua kuvaa ihmisestä.

Vuoden luontokuva 2008