Pintaliitoblogi

En tiedä kuka se oli, en tiedä mitä se sillä teki. Se vei kuitenkin pyöräni. Tuon 10 vuotta vanhan rakkaani, jolla oli ajettu maassa, vedessä ja ilmassa. Rikosilmoituksen otti vastaan nettikaavake ja puhelimessa vakuutusyhtiön täti laski hinnaksi puhtaasti nollan. Olisiko laskelmaan vonut laskea, miten paljon enemmän jatkossa minulla menee aikaa raitiovaunussa tai kävellen? Ei ilmeisesti.

Mitä joku teki sitten sillä vanhalla maastofillarilla? Varmaan myy. Kauppaa kadulla jollekin, vie maasta ulos tai jotain sellaista. En tiedä eikä kiinnostakaan. Rikos on jo tapahtunut ja minun silmissäni se ei vanhene koskaan.

Mitä minä sitten teen? Nyt ei anna kukkaro periksi uuden hankkimiselle. Ei millään. En jaksa edes surra. Enkä edes yllättänyt. Olen ajanut fillarilla kohta 30 vuotta ja tämä oli ensimmäinen kerta. Tätä päivää olen pelännyt ja odottanut. Nyt kohtasin sen.

Ostanko sitten paskan pyörän, ettei sitä varastettaisi? En tiedä. Seuraavaksi ajattelin hankkia kiinteävälitteisen fixien ja ottaa jarrukaapelin iltaisin irti. Siinähän ajelet tyhmä rosmo sillä sitten.

Lähetys päättyy tähän. Unissani ajan vielä hetken. Sitten nostan senkin fillarin talviteloille.

Kaupan olisi musta Trollsta-senkki. Hyvin toimii ja ollut käytössä vain hetken. Hintaa saa ehdottaa, joten pistä meiliä tulemaan, jos nappaa.

Vemparen ja muut tulevat klassikot lauantaisin ykkösellä 6.6. alkaen. IHMEBANTU.

via.

Yari: Varjot

Olimme varmaan kymmenen vanhoja, kun poikien kanssa pohdimme työmaan reunalle jätettyjä laattoja. Osa meistä väitti niiden olevan onttoja ja toiset väittivät vastaan. Aikamme koputeltuamme laattoja päätimme siirtyä empiiriseen tutkimukseen. Se sai kunniallisen lopun, kun korkealta pudotettu laatta rikkoutui asvaltille.

Tarina tuli mieleeni, kun kirosin omaa osaamattomuutta remonttityömaan pihalla. Putkimiehet olivat jättäneet samanlaisia laattoja 25 vuotta myöhemmin jälleen työmaan reunalle. Aloin pohtia kuinka uteliaisuus, empiirinen tutkimus ja oivallus oli vaihtunut teoreettiseen ajatteluun. Lapsena tiedon löytäminen ja rajojen hakeminen oli yhtä seikkailua. Nykyjään rajoihin törmääminen vie vain loputkin huonosta itseluottamuksesta. Koemme epäonnistuvan.

Olemme ajautuneet maailmaan, jossa ketään ei kiinnosta käytännön totuus, vaan faktana pidetään Wikipedian artikkelia laatoista. Olin sortunut tähän itsekin. Imuroimme kaiken tiedon netistä, mutta unohdamme samalla sen maailman jossa elämme. Ihmisten ei tarvitse enää havainnoida, koska kaikki tieto on jatkuvasti saatavillamme. Miksi emme saa enää aikuisena rikkoa laattoja?

Palasin yläkertaan ja muurasin pistokkeet paikoilleen. En enää välittänyt internetin keskustelupalstoilta hankittuista ohjeista, vaan tutkin parhaan tavan tehdä asiat omalla kohdallani. Jätin tiedon hankinnan rinnalle toisen tavan oppia.

Samalla myhäilin miten fiksuja olimmekaan lapsina rikkoessamme laatan. Vaikka kenestäkään meistä ei tullutkaan laattainsinööriä, niin silti väitän meidän tehneen oikein. Olimme löytäneet tavan löytää totuuden.

Jos jotain olen tässä maailmassa oppinut niin sen, että keveydestä huolimatta laatat eivät välttämättä ole onttoja.

The Crashin jäähyväiskiertue on hyvässä vauhdissa. Tänään Turku, huomenna Helsinki, sitten Tampere, uudestaan Helsinki ja niin edelleen. Minä aion mennä katsomaan, vieläkö sedät jaksaa rokata. 

Ei paha.

Välillä tulee tarve saada kuvia nopeasti paperille. Silloin olen painellut paikallisiin kuvaliikkeisiin. Enää en painele.

Muistitikku.

Laitan tikun itsepalvelukoneeseen ja kone alkaa ladata kaikki tikulla olevia kuvia koneeseen. Seis. Siellä on kuvia, joita en halua ruudulle, koneelle tai minnekään. En halua ladata ison tikun jokaista kansiota koneelle. En sitten ikinä. Kone tilttaa lopulta muuten vaan. En tiedä jääkö sen muistiin kuviani. Saan lopulta kuvani.

CD

CD:ni ei toimi itsepalvelukoneessa. Myyjä kysyy rutiinilla: “Onko poltettu Macillä? Onko kuvattu järkkärillä? Onko kuvattu RAW-tiedostoja?” Kolmen kyllä vastauksen jälkeen ainoa keino on kuulemma siirtää kuvat myymälän muistikortille ja nimetä ne uudelleen. Odotan. Nyt kuvani ovat tuntemattomalla kortilla ja tilaan kuvia koneella. Kone tilttaa.

Seuraavaksi henkilökunta tekee jotain ja kuviani tulee kahdesta koneesta. Annan muistikortin ja se jää jollekin pöydälle lojumaan. Lopulta saan kuvia, mutta määrä ei täsmää. Kurkkaan kuoreen ja siellä on jokun toisen perhekuvat. Annan ne takaisin. Hetken päästä myyjä nostaa tiskin takaa yhden kuvan ja huutaa täydessä myymässä: “Onko nää sun kuvia?” Onneksi en masturboi kyseisessä kuvassa. Lopulta saan epämääräisen kasan kuviani. Osa kahteen kertaan, osa yhteen. En tiedä onko kuviani jonkun muun kuoressa tai jossain muualla. Pikakehitysprosessi on kestänyt melkein tunnin.

Kummatkin tarinat sattuivat samassa, nimeltä mainitsemattomassa liikkeessä.

Suomessa kaikki kirjoittavat kolumnia. Tai siis melkein kaikki. Tykkään lukea kolumneja, vaikka suurin osa niistä on täyttä turhuutta. Nyt päätin kirjoittaa itsekin sellaisia tänne blogiin testimielessä. Mutta jujuna on tällä kertaa se, että valitsen joka kerta lehden, jonka kolumnien tyylilajia mukailen. Lisäksi en käytä viikkoa yhden jutun kirjoittamiseen, vaan saman verran kuin muihinkin blogikirjoituksiin. Tämä juttusarja voi jäädä yhteen, kahteen tai viiteen kirjoitukseen. Ensimmäisenä aloitan Viinilehdestä.

HETKEN JUOMIA

Italialaiset ovat maistuvien nesteiden kuninkaita. Miten voisin olla rakastamatta maata, jossa oliviiöljy, balsamico, espresso ja viini virtaa. Maasta tulee myös kaksi herkullista jälkiruokajuomaa: Limoncello ja Grappa. Toista minä rakastan ja toista minä vieroksun.

Eräänä iltana söimme keskieuroopassa pienessä italialaisessa ravintolassa isolla seurueella herkullista ruokaa. Pöytään kannettiin muun muassa vasikkaa, lihapullia, pastaa ja tryffeliä, joista lautasille oli koottu makuelämyksiä vailla vertaa. Pöydässä notkui kokonainen läpileikkaus maan ruokakulttuurista. Toisesta päästä tunnistin Sisilian ja toisestä päästä Veronan. Viini virtasi ja ilo oli ylimmillään. Tuntien jälkeen oli kahvin vuoro. Tuhdin espresson kaveriksi pöytään tuotiin kokonainen pullo Grappaa.

Olin maistanut juomaa ensimmäisen kerran eräässä viinitilaisuudessa nuorena poikana. Pelkkä haju oli saanut silmät kirvelemään ja maku oli ollut jotain sanoinkuvailematonta. Vannoin, etten koskaan enää joisi tätä todellista pontikkaa, jota köyhät viinitilojen työtekijät olivat aikojen saatossa tehteet rypäleiden puristusjäämistä.

Hyvässä seurassa, hyvän illallisen jälkeen, italialaisessa ravintolassa keskustelun keskellä, täydellisen espresson kanssa grappa maistui kuitenkin taivaalliselta. Ehkä se sekottui suussa pohjois-italialaisen Amaronen tanniinien kanssa. Ehkä se liuotti suusta kahvin rasvat ja veisteli kielelle kokonaisuuden, jossa maistui kokonainen maailma. Tai ehkä juomassa maistui vain yksinkertaisesti hetki.

Sen jälkeen olen juonut Grappaa vain italialaisessa seurueessa. En halua pilata juoman tarinaa ja sitä hetkeä, jolloin ymmärsin mistä oikeastaan oli kysymys. Joku saattaa ihmetellä mitä Limoncellon kanssa kävi. Se tarina ei ole kertomuksen arvoinen, vaan juoma odottaa uutta mahdollisuutta, oikeaa hetkeä ja oikeaa tarinaa.

Kirjoittajan mielestä oliiviöljy, punaviini ja mutteripannu luovat elämän perusteet.

Taas se nähtiin, iltapäivälehdet tietävät totuuden. Tänään sieltä bongattiin seuraavanlainen lause:

“Mauton paita, mutta sopii sulle” -tyyppisiä heittoja viljelevä tyyppi saattaa itse kuvitella, että hän työyhteisön ilopilleri, joka keventää tunnelmaa.

Kyllähän tälle piti heti perustaa Työyhteisön ilopillerit -ryhmä Facebookiin. Tervetuloa vaan kaikki!